vaikka sananlasku muuta väittääkin.

Suomen pitkäaikaiset presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto olivat kaikki kuuluisia siitä, etteivät he epäröineet lausua hyvinkin negatiivisia ja pessimistisiä mielipiteitään, vieläpä kärkevästikin.

Siitä huolimatta heidät kaikki valittiin tasavaltamme korkeimpaan tehtävään. Ilmeisesti ikävän asian sanominen ääneen osoittaa rehellissyyttä ja rohkeutta. Ja kun epäkohta on ääneen sanottu, voi alkaa miettiä sen korjaamista. Kaiken huipuksi nuo em. kolme miestä elivät aikana, jolloin Suomella oli olemassa todellisiakin ongelmia ilman, että niitä olisi tarvinnut omasta päästään keksiä.

Koiviston presidenttikauden jälkeen Suomen poliittinen ja taloudellinen asema on kiistatta suuresti vahvistunut, sillä emme enää ole mikään Neuvostoliiton puskurivyöhyke.

Kuitenkin tuntuu, ettei Koiviston jälkeen kukaan poliitikko ole uskaltanut sanoa mitään ikävää luullen siten menettävänsä kansansuosionsa, jota tuskin edes on olemassa.

Tilanne on huono, sillä poliittisen johtajan pitäisi johtaa, johtaa edestä eikä piileksiä galluppien takana. Jos vain gallupit ratkaisevat, emme tarvitse johtoa ollenkaan, mielipidehän on meillä kaikilla kaikesta kaikenaikaa.

 

Kaikesta huolimatta, rauhallista joulua ja parempaa uutta vuotta 2020.

Juha Vahe